Unessa olin hakenut kouluun. Hakemus oli täytetty valmiiksi, ja vaikka minulla oli oma asunto, niin jostain syystä samassa hakemuksessa ollut asuntohakemuskin oli täytetty. Pian tuli ilmoitus, että olin saanut koulupaikan lisäksi myös asunnon, jossa koko kouluajan sitten asuin. Salasin muilta, että olin tiennyt lomakkeen ollut täytetty valmiiksi myös asuntohakemuksen kohdalta (ehkä siksi, etten ollut hakemusta kovinkaan hyvin tarkistanut).

Seuraavaksi tuli ”suora leikkaus” koulun viimeiseen päivään, kun olin todennäköisesti tyhjentämässä kouluaikaista väliasuntoa.

Avaimet tuli jättää viimeisenä päivänä asuntoon sisälle ja olin teljennyt oven auki, jotta en vahingossa lukitsisi itseäni ulkopuolelle edestakaisin kulkiessani. En osaa sanoa, miksi en olisi voinut pitää avaimia vielä sen yhden päivän ja jättää ne sinne sitten päivän päätteeksi lähtiessäni.

Asunnon ovi vei kaikkia sen kerroksia yhdistävälle (parveke?)tasanteelle, jossa sijaitsivat roskikset. Michael Madsen (oho) tuli samaan aikaan roskiksille. Puhuimme siinä, kuinka hassua oli, että minulle oli asunto annettu. Madsen kertoi, että kouluhallitus oli kyllä ollut tietoinen sekaannuksesta, mutta koska kaupunki saisi lisää koulutusrahoja kouluasuntojen haltioiden mukaan, niin olivat antaneet asian olla. 

Itse näen tämän unen vähän takapakkina. Se, että olen ollut vain väliaikaisesti toisessa asunnossa ja nyt palaamassa takaisin entiseen, saattaa kuvastaa sitä, että olen lipsumassa takaisin vanhoihin ajattelumalleihin. Joku minussa yrittää pistää vastaan ja kertoilla, että uuden lehden kääntöyritys "on ollut ihan vahinko vain" (lomake) ja, ettei oikeasti olisi pitänyt lähteä tätä uudistamista tekemään. Oven telkeäminen auki tukee tätä. Että minun pitää siirtää kaikki pois, ennen kuin lukitsen oven, ettei minun tarvitse sinne enää palata. 

Madsen -hahmoinen alitajunta yrittää sanoa, ettei uudistumisyrityksessä ollut mitään vikaa, päinvastoin, siitä joku hyötyikin. Erehdys asunnon saamiseen ei siis ole mitään muuta kuin omaa pelkoani muuttumiskyvyistäni.