Toissa yönä olin muutaman kaverin kanssa talvihuvipuistossa. Huvittelu koostui jään ja lumen yhdistelmistä: Minikelkka-ajosta kourussa, liukurilla ja suksilla laskettelusta jyrkistä mäistä sekä vapaapudotuksesta lumista rinnettä sivuten. Kaikelle yhteistä oli kova vauhti. Yritin, mutta en pystynyt kontrolloimaan vauhtia yhtään. Koin suuria vaikeuksia pysyä reitillä ja ylipäätään pystyssä. Silti aina yhden ”huvituksen” suoritettuani, siirryin seuraavaan, vaikka nautintoa en näistä tuntenut.

Mitä enemmän yritin kontrolloida laskemista, sitä huonompi oli tasapainoni ja homma alkoi tuntua yhä vaarallisemmalta. Jossain vaiheessa huomasin, että jokaisen mäen reitin ja pudotuksen yläpuolella kulki kisko, johon olimme kiinnitetty vaijereilla. Vaijeri oli seitinohut, eivätkä kiskot olleet huomaamisen jälkeenkään helposti näkyvillä lumisateen vuoksi, jota en sitäkään ollut aluksi huomannut, mutta mikä esti näkyvyyden heti, jos yritti tarkentaa katsetta johonkin.

Lakkasin yrittämästä kontrolloida laskuja, huomaten, että niistä tuli hyvin paljon vakaampia. Laskeminen ei ollut vieläkään hauskaa, mutta olin sopeutuneempi.

Yritys liikkeen kontrolloinnista kuvastaa halua saada tosielämässä olevat, mieltä jotenkin painavat asiat ”hyviksi”. Itsensä ohjaama ajoneuvo (esim. auto tai polkupyörä) kuvastaa usein varmuutta/epävarmuutta omista tehdyistä tai ”oikeaa” ratkaisua odottavista päätöksistä. Huomaaminen, että liikettä ohjaakin jokin muu, on alitajunnan viesti siitä, ettei pohdinnassa oleva asia ole minun päätettävissäni. Vaijereiden ja kiskojen hyväksyminen oli sen tosi asian hyväksyminen, ettei voi kontrolloida tai yrittää muuttaa jotain asiaa, vaikka se olisikin mielestään väärin/epämiellyttävä.