Olin töissä isossa ja valoisassa sairaalassa. Tunsin itsekin olevani oikein valoisa, reipas ja iloinen ihminen. Vaikka oli kiirus, niin hymy oli herkässä koko ajan. Osastokäytävän viimeisessä huoneessa oli mies, jolla oli todella hankala nimi. Se oli jokainen kerta eri, kun katsoin potilaspapereita. Hänen taudin syytä ei tiedetty, mutta oireet liittyivät jotenkin päänahkaan.

Yhdessä hetkessä ikkunaruudut kuurautuivat kauniin valkoisiksi. Olin juuri tuolloin puhelimessa potilasilmoittajan kanssa, joka aiemmin oli kuulostanut epämiellyttävältä, mutta nyt hänkin jaksoi vähän naurahdella.

Rakennuksen toisella puolella oli alimmassa kerroksessa ostoskeskusmainen aukio ja sen yllä pyöreä, kaiteellinen aukko jokaisessa kerroksessa.

Sairaalan ylimmän kerroksen nurkassa oli isoja, elektronisia apuvälineitä. Osa oli liikkumista ja hengittämistä auttavia. Myöhään illalla kotiutettavat potilaat menivät suurena ryhmänä koneiden luokse ja käyttelivät niitä.

Itse olin menossa hakemaan laitteista jonkinlaisen segway –tyyppisen koneen, mutta kun näin, että niin moni oli matkalla sinne, päätin etten haekaan. Kävelin kuitenkin katsomaan laitteita. Yksi laitteista oli suuri, soikea, lasikupuinen rengas, johon yhdistettiin nebulisaattori. Kun kone laitettiin päälle, alkoi lääkehöyryä tulla nebusta. Laitteen ympärille kerääntyneet potilaat puhuivat oman osastoni viimeisessä huoneessa olevasta miehestä. Mietin itse, että olivatko he olleet meidän osastolla, kun käsitykseni mukaan olivat poliklinisesti sairaalaan tulleet tai juuri kotiutuneet toisilta osastoilta.